Marraskuu alkoi...

Ja niin alkoi pimeys ja viima. (Autocorrect kännykässä muutti aluksi sanan viinaksi.. No, joo miksei, kätevä tapa ehkäistä kaamosmasennus 😂)
Marraskuu tuli yhtäkkiä, talvi on jo kolkuttelemassa ovella. Miten tämä syksy tuntuu niin vauhdilla menevän.. Enhän minä muuta ehdi tehdä kuin kuskata pikkuneitiä kerhoon ja ihmetellä pilvistä ilmaa pihalla. Tyhjentää välillä tiskikoneen. Ruskakin hävisi salamannopeasti, liian nopeasti. Olisin voinut nauttia väreistä kauemmin..

Tulevan pimeyden aikana on kuitenkin jotain positiivistakin.. Lyhdyt on raahattu pihalle ja kynttilät niiden sisällä palamassa. Miten tykkäänkin lyhtyvaloista! Ja kutomispuikot heiluvat taas tähän vuoden aikaan ahkerasti. Pikkuherralle on melkein jo villahousut valmistuneet ja pikkuneidille pitäisi kaulaliina seuraavaksi aloittaa.

Tältä näytti pari päivää sitten auringonlaskun aikaan... 

... Ja tältä näytti meillä tänä aamuna. 

Huomaan tahdin hidastuneen itselläni. Teen samoja asioita kuin aiemmin mutta hitaammalla temmolla. Ja huomaan ettei se haittaa. Tietyissä asioissa olen itse itselleni aiheuttanut stressin. Siivous on yksi näistä asioista. Voin yrittää puunata talon lattiasta kattoon, mutta aina tulee keskeytyksiä. Ja joka kerta sama juttu, niin miksi turhautua siitä.. Olen jopa päätynyt pari kertaa sohvalle lehteä lukemaan, mikä on nykyisin aika harvinaista, kun lapset hakevat huomiotani keinolla millä hyvänsä..

Viime talvena, joulun tienoilla, kuulin useasti radiosta mainoksen, jossa Pirkka-Pekka Petelius kertoi kaamosajasta, ja miten "selvitä" siitä. Tuo jäi mieleeni, sillä viisaita lauseita siinä oli. Vaikken enää sanatarkalleen muista tuota, niin sanoma siinä oli suurin piirtein tämä: "miksi ihmiset eivät tajua ottaa rennosti kaamos aikaa? Miksi se tuntuu niin väärältä pysähtyä, kun juuri tähän aikaan vuodesta juuri niin pitäisi tehdä?"
Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Tulen tämän vielä joskus tulevaisuudessa kokemaan  rankan työpäivän jälkeen, mutta hyvä se on nyt jo etukäteen vähän harjoitella. Onhan ennen vanhaankin kesät huhkittu ja talvisin levätty..

Joku sentään osaa ottaa vanhempiensakin puolesta rennosti. 

Huomaan taas hitaan temmon tuovan rennomman arjen. Olen muksujen kanssa jäänyt nykyisin ulos leikkipuistoon kerhon jälkeen, koska se on ollut hyvä tilaisuus olla päivän viimeinen valoisa hetki ulkoilemassa.
Happihyppely on auttanut, pikkuherralle on uni maistunut autossa ja pikkuneiti on puolestaan rauhoittunut energian purkamisen jälkeen. Minä taas en ole stressannut ruoanlaitosta, joka on aina ollut suurin syy lähteä kiireellä kotiin. Kyllä se ruoka valmistuu, vaikka sitten tunnin myöhässä. Hieman kauhunsekaisin tuntein olen vierestä katsellut tuttujen lasten harrastusrumbaa, jossa on sekä lapset että aikuiset kireinä ja väsyneinä lähteneet seuraavaan paikkaan vailla taukoa... Ei näin..

Joten me ainakin jatkamme tätä kaamostelua löysin rantein, niin siitä selviää helpommalla.
Hetken vielä kerkeän tuijotella rauhallista lumisadetta ja lyhtykynttilää ikkunasta, ennen kuin kömmin peiton alle.