Olen viime aikoina pohtinut kaikenlaista. Enimmäkseen sitä, miksi olin koko kevään todella äreä ja tuntui etten jaksanut koti- ja pikkulapsi elämää kauheasti.. Olin varmaan laittanut päässäni liian suuret tavoitteet tietyille asioille.
Se on lapsettomalle varmaan vaikeaa ymmärtää, mutta pikkulasten kanssa elämään tulee tietty rytmi. Sitähän jopa vähän vaaditaan neuvolankin puolelta, että lapsella on turvallinen olo, kun kotielämässä on rytmi.
Huomasin ärsyyntyväni, kun esimerkiksi, lounas meinasi myöhästyä, tai emme ehtineet ulos samaan aikaan kuin yleensä, tajusin että nyt mennään liian kovalla sykkeellä.
Arjessa tietty rytmi on hyvä, mutta sitten kun äiti hermostuu minuuttiaikataulun pettäessä, on aika katsoa peiliin.
Sain kasvimaan valmiiksi suurimmaksi osaksi, kun häädin pikkuneidin mummulan kesämökille yötä. Sen jälkeen tilanne helpottui. Tuli tunne, että nyt ei tartte suorittaa enää. Nyt voi vaan tehdä omalla tahdilla loput..
Pikkuneiti pääsi viettämään laatuaikaa isovanhempien kanssa ja minä sain KAIKESSA RAUHASSA tehdä omat hommat valmiiksi. Win win situation..!
Kulunut kevät on ollut osakseen stressaava uuden elämäntilanteen myötä, eikä se oma päänsisäinen "to do" - lista mihinkään häviä. Kun kaikille tuli pieni tauko (vanhemmille taukoa uhmailusta, uhmailijalle jakamatonta huomiota), niin asiat lähtivät sujumaan, kuin itsestään.
Ja kun omia hommia sain vietyä loppuun, tuli rauha.
Lapsien kanssa paljon ulkoilua, kesäaurinko, mukavaa puuhaa, paljon naurua, ei kiirettä.. Sitä yhtäkkiä osasi pysähtyä ja nauttia muksujen kanssa olosta. Eikä haitannut, vaikka ruoka siirtyi tunnilla eteenpäin tai muuta vastaavaa..
En ole suorittajaäiti, mutta välillä minulla iskee näitä kausia.. Ja silloin puunaan ja pyykkään hiki virraten, ja ärsyynnyn kaikesta keskeneräisestä (mitä lapsiperheessä kyllä riittää). Silloin minun pitäisi yrittää muistaa, mikä oikeasti on tärkeintä.. No, ei ne pyykit ainakaan..
Viime iltana menin hetkeksi lasten (ja ukon) nukahdettua vielä perunamaalle. Ärsytti, kun isosta alueesta on vasta muutama rivi tyhjennetty rikkaruohoista. Päivisin työ on moninkertaisesti hitaampaa, koska... No lapset...
Mutta nyt sain rauhassa mennä, kiskoa pitkiksi kasvaneita jauhosavikoita ylös.. Hyttyset alkoivat inistä korvissa. Jaloissa crocsit, varpaat ihan pölyiset mullasta.
Ja silti, siellä pikkuhiljaa pimenevässä pihassa, kuuntelin lintuja ja hiljaisuutta hetken.. Mietin, miksi pitää hermostua niin pienistä asioista.. Kaikki on loppupeleissä hyvin. Tämä, sormet täynnä multaa, erossa kaupungin vilinästä ja iloiten lapsien asioista, on minulle onnellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti