Sairaalareissu

Potilashotellissa tämä oli hyvä asento nukahtaa. Vilkas päivä takana.. 

Hotellin ikkunamaisema ei mielestäni ollut se kaikkein nätein näkymä...

Ja niin koitti viime tiistaina se päivä, mitä meidän perheessä on odotettu jo vuoden. Halkion leikkauspäivä.

Lähdettiin siis viime tiistaina kohti Meilahtea.
Ensimmäinen päivä oli esivalmistelupäivä. Lähdettiin ajelemaan hyvissä ajoin kohti Uutta Lastensairaalaa.
Ensimmäiseksi siellä mentiin, pienen parkkipaikan metsästyksen jälkeen, labraan. Otettiin verikokeita. Sen jälkeen päästiin suoraan valokuvaukseen toisessa kerroksessa. Valokuvaus otetaan aina käynneillä, että (muistaakseni) nähdään ulkonäössä tapahtuvat muutokset vuosien aikana. Jos vaikka jotain poikkeavaa tulisi niin on kuvia mihin vertailla kasvojen piirteitä.

Tässä kohtaa meillä olikin luppoaikaa ja käytiin kahvilassa vähän syömässä.

Sitten iltapäivällä päästiin juttelemaan sairaanhoitajan ja anestesialääkärin kanssa. Käytiin läpi, miten leikkaus tehdään, millainen nukutus tulee olemaan, millainen pikkuherra tulee olemaan herättyään osastolta.. Kaikki asiat sovittiin siinä.

Tämän keskustelun jälkeen pääsimme potilashotelliin. Olimme siis tällä kertaa matkalla kolmisin ukon kanssa. Pikkuneiti jäi mummulaan kolmeksi yöksi. Minä ja pikkuherra saimme ilmaisen huoneen potilashotellista, mutta ukko joutui oman huoneen varaamaan sairaalasta saadulla kummisetelillä. Tuntui aluksi oudolta nukkua samassa hotellissa, mutta eri huoneissa.. 😂😅
Yö sujui hyvin, nukuttua saatiin kaikki. Ottaen huomioon, että nykyisessä asuinpaikassamme on öisin HYVIN hiljaista, tuntui sekin hieman oudolta että jatkuvasti kuului öisin ääntä.. Ambulanssin ääniä, ratikka, yleinen liikenteenmelu. Vaikka unta sainkin, tajusin miten hiljaisessa paikassa oikeasti asumme!

Sitten noustiin seuraavana aamuna, keskiviikkona, kukonlaulun aikaan ja lähdettiin takaisin sairaalaan. Pääsimme 7 jälkeen aluksi sairaanhoitajan luo ja siitä huoneeseen, jossa pikkuherra sai esilääkityksen. Huoneessa oli myös muita perheitä, ainakin viitisen kappaletta.
Pikkumiehelle tuli hauskaa lääkkeen jälkeen.. Hän on muutenkin hyvin aurinkoinen ja välillä jopa kiljuvan äänekäs persoona. Joten nythän tuo piirre hänessä alkoi näkymään paremmin. Hoitajilla oli hauskaa, kun meidän poitsu siellä pienessä pöllyssä hurmaili heitä..

Pääsin saattamaan pojan leikkaussaliin asti ja siellä hänelle laitettiin kanyylit jalkoihin ja jäin nukutukseen asti. Oli outoa, kun en ole ennen samanlaisessa tilanteessa ollut, ja nähdä sivusta kun oma pieni nukahtaa parissa sekunnissa, kun hetki sitten yritti tapella kanyylien laittoa vastaan. Tuntui epätodelliselta..
Minut ohjattiin ulos sen jälkeen ja sitten menimme hotellin aamiaiselle ja uuteen kauppakeskus Triplaan. Eipä mitään tarvittu, niin ei tullut ostettuakaan. Kunhan käveltiin, tapettiin aikaa. Ihmeteltiin kunnon maalaistollojen tavoin Helsingin joukkoliikennettä.. 😅

Leikkaus kesti sen 2-3 tuntia ja herääminen 4 tuntia. Kun pääsimme alkuillasta osastolle, niin siellä oli hyvin tokkurainen poika sängyssä. Hoitaja varoitteli että poika on sidottu sänkyyn ettei pääse käsiksi suuhunsa, sanoi sen näyttävän vähän karskilta, mutta se on pakko tehdä. Ymmärsin kyllä, hetihän tuo olisi sormet suuhunsa laittanutkin..
Jäimme osastolle ja rauhoittelimme pikkuherraa aina kun hänellä meinasi itku mennä liian isoksi. Minä jäin yöksi osastolle, kahdeksi yöksi, ja ukko palasi hotelliin.

Ensimmäinen yö ei ollut mitenkään kamala. Poika enimmäkseen nukkui, ja jos havahtui huutamaan, niin sai sosetta ja äidinmaitoa nokkamukista. (Nokkamuki olikin sallittu, kyllä sain niin ristiriitaista tietoa nokkamukin käytöstä ennen leikkausta!) Pahimpiin huutoihin sai vielä jonkin verran vähän tujumpaa lääkitystä, että unet jatkuivat.

Seuraava päivä oli aika tohinaa. Hoitajat vaihtuivat vähän väliä, lääkettä tultiin tietyin väliajoin antamaan, kaikkea uutta kerrottiin pikkuhiljaa miten kotihoito tulisi jatkumaan. Syömistä ja juomista tarkkailtiin, että se sujui ja nestettä meni riittävästi. Ukko oli onneksi vielä sinne iltapäivään asti paikalla, sillä pikkuherra oli letkuissa kiinni, niin minun olisi ollut vaikea yksin lähteä esim vaikka syömään. Jossain vaiheessa katsottiin että nesteytys riitti ja hänet irrotettiin siitä letkusta.
Pikkumies oli hyvin tokkurainen aamupäivän ajan, mutta piristyi pikkuhiljaa. Väsymys hävisi päivän edetessä ja ruokahalun lisääntyessä. Iltaan mennessä tuntui että ihan kunnossahan tuo jo on.. Illalla lainasin sairaalan vaunuja ja kävimme käytävillä kävelyillä ja hakemassa minulle kahvia ja iltapalaa. Olin illalla aivan valmis yöunille klo 23.

Noh, toinen yö olikin sitten vähän vaikeampi. Koska pikkuherra ei enää ollut vahvassa lääkityksessä, niin hän tajusi että olemme vieraassa paikassa. Ja koska kotona ollaan totuttu perhepetiin, oli oma sairaalan häkkisänky ihan kauhistus. Herättiin vähän väliä ja aina pojun nukahdettua yritin siirtää hänet sylistäni sänkyyn, hän heräsi...

Lopulta luovutin.. Itse nukuin sohvasängyllä ja otin poitsun syliini nukkumaan, koska olimme silloin jo taistelleet 2 tuntia keskellä yötä.
Jälkikäteen ajattelin, että mitäköhän hoitajat ovat asiasta tuumanneet.. Huoneissa nimittäin oli videovalvonta, ja he ovat varmaan surkutelleet meidän nukkumaanmenotaistelua.. Ja lopulta, kun ovat nähneet miten poika nukkui rintakehäni päällä, niin he ovat varmaan olleet valmiita juoksemaan huoneeseen, jos olisi näyttänyt vähäänkään siltä, että poika meinaa pudota.. Onneksi olen jo pikkuneidin ajoilta tottunut tähän unityyliin, ja jotenkin luonnollisesti sitä tulee vaistottua jos lapsi meinaa alkaa liukua pois sylistä.. Saatiin sitten loppuyö nukuttua hyvin tällä tyylillä.. 😅

Seuraava päivä syötiin ja sain loput ohjeistukset kotiin. Päästiin lähtemään joskus keskipäivän jälkeen, kun ukko ja pikkuneiti tulivat hakemaan.

Hauskaa oli muuten nähdä, miten kohta 4-vuotias on ollut ikävissään, mutta ah, niin syvästi loukkaantunut poissaolostani. Sairaalaan tuli hyvin hiljainen ja nenä pystyssä oleva vakava pikkutyttö. Häntä sain vähän pehmitettyä, kun jäimme katselemaan aulassa akvaariota. Iltaan mennessä kotona oli jo puhelias "oli niiin kova ikävä"  - tyttö.. Oli myös ilo huomata, miten hellästi isosisko kohteli sairaalasta palannutta pikkuveljeään. Silitteli päätä hellästi, kun oli nähnyt kitalaen tikit..

Nyt ollaan taas oltu kotona ja totuteltu uuteen arkeen. Entinen suursyömäri joutuu nyt 2 viikkoa olla sosekuurilla, ja sitä sosettahan sitten menee. Toipuminen on alkanut hyvin. Itsellä on vielä vähän sekainen olo koko rumbasta, mutta silti onnellinen. Nyt se on leikattu ja tämä osaltaan ohi...😊

Tällainen maisema sairaalan huoneesta. Hieman erilainen koti-ikkunasta verrattuna. 

Ja koska imetys piti lopettaa, niin sain sairaalassa pumpattua muutaman kerran pieniä määriä enää pikkuherralle pahimpiin hetkiin. Nyt en kotiinlähdön jälkeen ole enää pumpannut ja maito alkaa selvästi ehtyä.. Siihen päättyi sekin jakso. Suht helpostihan se loppui, mutta silti.. Jotain haikeaa siinä on, enää hän ei ole vauva..

Mutta kaikki meni hyvin! Toipuminen on ollut hyvin nopeaa. Sairaalasta ja sen henkilökunnasta minulla on vain pelkkää hyvää sanottavaa. :) Osaavat hommansa ja ystävällisempää väkeä saa hakea.

Me jatkamme viikonlopun viettoa, on hyvä olla kotona. Hyvää viikonlopun jatkoa myös kaikille teille lukijoille. :)

Imetyksestä pohdintoja

Kuten joskus alkuvuonna kerroin, on pikkuherralla suulakihalkio. Tämä pieni asia ei onneksi ole kauheasti näkynyt enää arjessamme, olemme kai varmaan vain tottuneet siihen.. Syöminen sujuu, kunhan ruoka on aika hyvin soseutettu. Juominenkin sujuu, osaahan onneksi pikkumies juoda tissistä. Sitä ei nimittäin moni suulakihalkiovauva osaa suun alipaineen puuttumisen vuoksi...

Karu tosiasia on, että vaikka halkiota ei päällepäin näy, kuten huulihalkiossa, on se silti leikattava.
Kävimme alkuvuodesta Helsingissä lääkäriä tapaamassa ja hyvän imetyksen ansiosta päätimme leikkausajankohdan 1-vuotis syntymäpäivän jälkeen.. Leikkausehtoina on aikaisintaan 9kk ikä ja 7 kg paino. Pikkuherra on nyt 9kk ja painaa yli 12kg..... Tässä kohtaa voin sanoa, että hyvin on imenyt maitonsa.. 😂

Päätäni on vain alkanut vaivaamaan tuleva leikkaus. Leikkauksen jälkeen ei poitsu saisi imeä mitään kuukauteen. Ei tuttia, tuttipulloa, tissiä... Olen jo päässäni miettinyt, mitä tulee imetyksen kanssa käymään.

Ote Suulakihalkiovauvojen vanhemmille-oppaasta

Muistin virkistykseksi kaivoin vanhat infopaperit esiin. Huh, lapsi voi juoda nokkamukista... Onneksi sitä ollaankin jo vähän harjoiteltu.

Olen tullut siihen päätökseen pikkuhiljaa, että taidan sen n.kuukauden toipumisajan aikana pumpata maidot. Pikkuherra on aika tissisyöppö, niin kuin oli isosiskonsakin, joten ihan kerrasta poikki en raaski imetystä lopettaa. En pahemmin tykkää pumppaamisesta, mutta kyllä sitä hetken aikaa jaksaa.. Ja mistä sen tietää, ties vaikka imetys loppuisi luonnostaan sitten..

3 kuukautta enää ja sitten joudutaankin jossain vaiheessa Uuteen Lastensairaalaan. Sairaalassa olo on aika vierasta itselle, joten tuleva sairaalakausi vähän jännittää. Eiköhän me siellä se muutama päivä sitten pärjätä. :)

(Huomasin jälkikäteen, että nyt on muuten kansainvälinen imetysviikko, joten tämä kirjoitus tuli juuri oikeaan aikaan ulos 😂👍)

Elämän kiireellisyydestä ja yllätyksistä.

Kiire, kiire..  Päivät kuluvat alkuviikosta pikkuneidin kerhosta ja meikäläisen perhekahvilan pitämisestä.

Kotona odottaa vähän väliä vaaterumba, kun pikkuherra kasvaa todella nopeasti, etenkin leveyttä, ja vaatekokoja pitää vaihdella.. Ja vaikka välillä ei olisikaan niin kauheasti tekemistä, niin päivittäiset talonlämmittämiset, siivoamiset  ja ruuanlaitot vievät aikaa. Olen suosiolla luopunut, etenkin näillä keleillä, ulkoilusta.. Sinne ei mennä, jos ei huvita tai keretä.

Kaiken tämän normaalin arjen lisäksi on nyt vauvalla kaikenmaailman hulina- ja tiheän imun kaudet. Päivässä ei ole montaa hetkeä, etten häntä sylissä kantaisi.. Ja tuo pikkuneiti... Edelleen ihmettelen miten voi noin pienessä ihmisessä olla noin paljon energiaa pakattuna yhteen..

Ei ole pelkästään arkirutiinit pitäneet meitä kiireisinä.. Tässä on synnytyksen jälkeen välillä ravattu ties missä tutkimuksissa ja lääkäreillä.
Pikkuherralla huomattiin vasta neljän päivän jälkeen suulakihalkio. Olimme lääkärintarkastuksessa ja tekemässä kotiinlähtöä synnytyssairaalasta, kun tuo huomattiin. Halkio on pehmeän suulaen alueella..

Aluksi tarkistettiin varmuuden vuoksi ultrissa aivot, maha ja sydän. Kaikki olivat kunnossa.
Sitten odotettiin kuukauden päivät ja päästiin käymään Husukessa, Töölössä, missä hoidetaan halkiolapsia. Se oli hyvä reissu ja avasi vähän, mitä tulevan pitää.
Vuoden ikäisenä suurin piirtein pikkuherra joutuu leikkaukseen. Sen jälkeen erilaisia kontrollikäyntejä on n. 2-3 vuoden välein.
Pikkuherralla voi tulla tulevaisuudessa purenta- ja puhevikoja. Niitä sitten tarpeen mukaan hoidetaan. Tosin näitä vikoja voi tulla perusterveelle lapselle myös, joten en ole niillä päätäni vaivannut. Ja kun sen näkee vasta sitten joskus, että mitä vikoja tulee poitsun kohdalle.

Tämän hetken murheen aiheet ovat korvaongelmat ja syöminen. Korvatulehduksia voi tulla herkemmin ja liimakorva tulee 99% halkiolapsille..   No, liimakorvat putkitetaan halkioleikkauksen yhteydessä..
Syöminen onneksi sujuu. Ja se sujuu hyvin! Erittäin harvoin suulakihalkiolapset pystyvät imemään rintaa.. Suusta puuttuu alipaine halkion takia. Noh, pikkuherralla on jokin hyvä tuuri mukanaan, koska me onnistuimme täysimetyksessä.. :) Poika on kasvanut 6 viikossa 4,8 kiloisesta ja 55 senttisestä, 6,6 kiloiseksi ja 61,5 senttiseksi. Maitoni on ilmeisesti kermaa ja sitä tulee paljon, ja poika syö kunnolla! Muuten oltaisiin minulle vieraassa asiassa, pulloruokinnassa. Nyt siihen ei onneksi ole tarvetta. :D

Halkiota ei ultrissa näy, se on niin hankalassa kohtaa että sitä ei sieltä kyllä löydä.
Halkio tulee alkuraskauden aikana ja lääkärit sanoivatkin, että minun syömiseni eivät sen syntyyn ole vaikuttaneet. Enpä tosin edes muista mitä olen loppukeväällä syönyt... En vaivaa sillä päätäni..  Yleensäkään ei tiedetä mikä vaikuttaa halkion syntyyn. Perintötekijät enimmäkseen kai..?

Halkio ei ole missään vaiheessa stressannut minua. Jostain syystä en säikähtänyt yllätysuutista, vaikka mikään pikkujuttu se ei ole. Näkyyhän halkion olemassaolo silloin, kun maidot tulevat poitsun nenästä ulos, ja hän kakoo hetken henkeä sen mennessä väärään kurkkuun. Ja ilmaa hotkitaan, jolloin mahavaivat iskevät.. Puhumattakaan tulevaisuuden sairaalakäynneistä.
Mutta "pikku" poikamme on aivan ihana jäbä ja kuin kopio isosiskostaan, tosin tummemmalla tukalla..