Sairaalareissu

Potilashotellissa tämä oli hyvä asento nukahtaa. Vilkas päivä takana.. 

Hotellin ikkunamaisema ei mielestäni ollut se kaikkein nätein näkymä...

Ja niin koitti viime tiistaina se päivä, mitä meidän perheessä on odotettu jo vuoden. Halkion leikkauspäivä.

Lähdettiin siis viime tiistaina kohti Meilahtea.
Ensimmäinen päivä oli esivalmistelupäivä. Lähdettiin ajelemaan hyvissä ajoin kohti Uutta Lastensairaalaa.
Ensimmäiseksi siellä mentiin, pienen parkkipaikan metsästyksen jälkeen, labraan. Otettiin verikokeita. Sen jälkeen päästiin suoraan valokuvaukseen toisessa kerroksessa. Valokuvaus otetaan aina käynneillä, että (muistaakseni) nähdään ulkonäössä tapahtuvat muutokset vuosien aikana. Jos vaikka jotain poikkeavaa tulisi niin on kuvia mihin vertailla kasvojen piirteitä.

Tässä kohtaa meillä olikin luppoaikaa ja käytiin kahvilassa vähän syömässä.

Sitten iltapäivällä päästiin juttelemaan sairaanhoitajan ja anestesialääkärin kanssa. Käytiin läpi, miten leikkaus tehdään, millainen nukutus tulee olemaan, millainen pikkuherra tulee olemaan herättyään osastolta.. Kaikki asiat sovittiin siinä.

Tämän keskustelun jälkeen pääsimme potilashotelliin. Olimme siis tällä kertaa matkalla kolmisin ukon kanssa. Pikkuneiti jäi mummulaan kolmeksi yöksi. Minä ja pikkuherra saimme ilmaisen huoneen potilashotellista, mutta ukko joutui oman huoneen varaamaan sairaalasta saadulla kummisetelillä. Tuntui aluksi oudolta nukkua samassa hotellissa, mutta eri huoneissa.. 😂😅
Yö sujui hyvin, nukuttua saatiin kaikki. Ottaen huomioon, että nykyisessä asuinpaikassamme on öisin HYVIN hiljaista, tuntui sekin hieman oudolta että jatkuvasti kuului öisin ääntä.. Ambulanssin ääniä, ratikka, yleinen liikenteenmelu. Vaikka unta sainkin, tajusin miten hiljaisessa paikassa oikeasti asumme!

Sitten noustiin seuraavana aamuna, keskiviikkona, kukonlaulun aikaan ja lähdettiin takaisin sairaalaan. Pääsimme 7 jälkeen aluksi sairaanhoitajan luo ja siitä huoneeseen, jossa pikkuherra sai esilääkityksen. Huoneessa oli myös muita perheitä, ainakin viitisen kappaletta.
Pikkumiehelle tuli hauskaa lääkkeen jälkeen.. Hän on muutenkin hyvin aurinkoinen ja välillä jopa kiljuvan äänekäs persoona. Joten nythän tuo piirre hänessä alkoi näkymään paremmin. Hoitajilla oli hauskaa, kun meidän poitsu siellä pienessä pöllyssä hurmaili heitä..

Pääsin saattamaan pojan leikkaussaliin asti ja siellä hänelle laitettiin kanyylit jalkoihin ja jäin nukutukseen asti. Oli outoa, kun en ole ennen samanlaisessa tilanteessa ollut, ja nähdä sivusta kun oma pieni nukahtaa parissa sekunnissa, kun hetki sitten yritti tapella kanyylien laittoa vastaan. Tuntui epätodelliselta..
Minut ohjattiin ulos sen jälkeen ja sitten menimme hotellin aamiaiselle ja uuteen kauppakeskus Triplaan. Eipä mitään tarvittu, niin ei tullut ostettuakaan. Kunhan käveltiin, tapettiin aikaa. Ihmeteltiin kunnon maalaistollojen tavoin Helsingin joukkoliikennettä.. 😅

Leikkaus kesti sen 2-3 tuntia ja herääminen 4 tuntia. Kun pääsimme alkuillasta osastolle, niin siellä oli hyvin tokkurainen poika sängyssä. Hoitaja varoitteli että poika on sidottu sänkyyn ettei pääse käsiksi suuhunsa, sanoi sen näyttävän vähän karskilta, mutta se on pakko tehdä. Ymmärsin kyllä, hetihän tuo olisi sormet suuhunsa laittanutkin..
Jäimme osastolle ja rauhoittelimme pikkuherraa aina kun hänellä meinasi itku mennä liian isoksi. Minä jäin yöksi osastolle, kahdeksi yöksi, ja ukko palasi hotelliin.

Ensimmäinen yö ei ollut mitenkään kamala. Poika enimmäkseen nukkui, ja jos havahtui huutamaan, niin sai sosetta ja äidinmaitoa nokkamukista. (Nokkamuki olikin sallittu, kyllä sain niin ristiriitaista tietoa nokkamukin käytöstä ennen leikkausta!) Pahimpiin huutoihin sai vielä jonkin verran vähän tujumpaa lääkitystä, että unet jatkuivat.

Seuraava päivä oli aika tohinaa. Hoitajat vaihtuivat vähän väliä, lääkettä tultiin tietyin väliajoin antamaan, kaikkea uutta kerrottiin pikkuhiljaa miten kotihoito tulisi jatkumaan. Syömistä ja juomista tarkkailtiin, että se sujui ja nestettä meni riittävästi. Ukko oli onneksi vielä sinne iltapäivään asti paikalla, sillä pikkuherra oli letkuissa kiinni, niin minun olisi ollut vaikea yksin lähteä esim vaikka syömään. Jossain vaiheessa katsottiin että nesteytys riitti ja hänet irrotettiin siitä letkusta.
Pikkumies oli hyvin tokkurainen aamupäivän ajan, mutta piristyi pikkuhiljaa. Väsymys hävisi päivän edetessä ja ruokahalun lisääntyessä. Iltaan mennessä tuntui että ihan kunnossahan tuo jo on.. Illalla lainasin sairaalan vaunuja ja kävimme käytävillä kävelyillä ja hakemassa minulle kahvia ja iltapalaa. Olin illalla aivan valmis yöunille klo 23.

Noh, toinen yö olikin sitten vähän vaikeampi. Koska pikkuherra ei enää ollut vahvassa lääkityksessä, niin hän tajusi että olemme vieraassa paikassa. Ja koska kotona ollaan totuttu perhepetiin, oli oma sairaalan häkkisänky ihan kauhistus. Herättiin vähän väliä ja aina pojun nukahdettua yritin siirtää hänet sylistäni sänkyyn, hän heräsi...

Lopulta luovutin.. Itse nukuin sohvasängyllä ja otin poitsun syliini nukkumaan, koska olimme silloin jo taistelleet 2 tuntia keskellä yötä.
Jälkikäteen ajattelin, että mitäköhän hoitajat ovat asiasta tuumanneet.. Huoneissa nimittäin oli videovalvonta, ja he ovat varmaan surkutelleet meidän nukkumaanmenotaistelua.. Ja lopulta, kun ovat nähneet miten poika nukkui rintakehäni päällä, niin he ovat varmaan olleet valmiita juoksemaan huoneeseen, jos olisi näyttänyt vähäänkään siltä, että poika meinaa pudota.. Onneksi olen jo pikkuneidin ajoilta tottunut tähän unityyliin, ja jotenkin luonnollisesti sitä tulee vaistottua jos lapsi meinaa alkaa liukua pois sylistä.. Saatiin sitten loppuyö nukuttua hyvin tällä tyylillä.. 😅

Seuraava päivä syötiin ja sain loput ohjeistukset kotiin. Päästiin lähtemään joskus keskipäivän jälkeen, kun ukko ja pikkuneiti tulivat hakemaan.

Hauskaa oli muuten nähdä, miten kohta 4-vuotias on ollut ikävissään, mutta ah, niin syvästi loukkaantunut poissaolostani. Sairaalaan tuli hyvin hiljainen ja nenä pystyssä oleva vakava pikkutyttö. Häntä sain vähän pehmitettyä, kun jäimme katselemaan aulassa akvaariota. Iltaan mennessä kotona oli jo puhelias "oli niiin kova ikävä"  - tyttö.. Oli myös ilo huomata, miten hellästi isosisko kohteli sairaalasta palannutta pikkuveljeään. Silitteli päätä hellästi, kun oli nähnyt kitalaen tikit..

Nyt ollaan taas oltu kotona ja totuteltu uuteen arkeen. Entinen suursyömäri joutuu nyt 2 viikkoa olla sosekuurilla, ja sitä sosettahan sitten menee. Toipuminen on alkanut hyvin. Itsellä on vielä vähän sekainen olo koko rumbasta, mutta silti onnellinen. Nyt se on leikattu ja tämä osaltaan ohi...😊

Tällainen maisema sairaalan huoneesta. Hieman erilainen koti-ikkunasta verrattuna. 

Ja koska imetys piti lopettaa, niin sain sairaalassa pumpattua muutaman kerran pieniä määriä enää pikkuherralle pahimpiin hetkiin. Nyt en kotiinlähdön jälkeen ole enää pumpannut ja maito alkaa selvästi ehtyä.. Siihen päättyi sekin jakso. Suht helpostihan se loppui, mutta silti.. Jotain haikeaa siinä on, enää hän ei ole vauva..

Mutta kaikki meni hyvin! Toipuminen on ollut hyvin nopeaa. Sairaalasta ja sen henkilökunnasta minulla on vain pelkkää hyvää sanottavaa. :) Osaavat hommansa ja ystävällisempää väkeä saa hakea.

Me jatkamme viikonlopun viettoa, on hyvä olla kotona. Hyvää viikonlopun jatkoa myös kaikille teille lukijoille. :)